Ammattietiikka sekä henkilökohtaiset arvot ja eettiset periaatteet

Olen lukenut filosofiaa pienestä lähtein ja kirjoittanutkin sen hyvällä suorituksella lukiossa,
joten olen erittäin tyytyväinen, että sillä näyttää olevan suurikin rooli myös toimintaterapiassa.
Olen koko elämäni joutunut kuulemaan, kuinka en tule tarvitsemaan filosofiaa
 missään tilanteessa enää nykypäivänä, mutta en silti ole luopunut rakkaasta intohimostani. Olin yllättynyt, että näinkin ''lääketieteellisellä'' alalla sitä silti vielä harjoitetaan. Etenkin
filosofinen etiikka on aina ollut lähellä sydäntäni. Etiikka tulee kreikan kielestä sanasta
ethos ja se on filosofian osa-alue, joka käsittelee hyvän ja pahan (oikean ja väärän) suhteita.
Se myös tutkii mitä on hyvä elämä, jolle tosin monet filosofit ovat antaneet omat
määritelmänsä, joten oikeaa, kaikille yhtenäistä, vastausta ei ole.

Toimintaterapian ammattietiikka pohtii mikä ammattilaiselle on eettisesti
hyväksyttyä toimintaa. Se on siis kuin tavallista eettistä pohdintaa, vain ammattillisesta näkökulmasta. Jokaiselle toimintaterapeutille on yhteiset säännöt, jotka usein myös
koskevat koko sosiaalipalveluiden ammattiryhmää. Heillä kaikilla on myös tietyt
vaatimukset ja velvollisuudet, kuten esimerkiksi vaitio-olovelvollisuus. Toimintaterapeutit
pitäisi aina olla asiakaslähtöisiä ja hyväksyä jokainen asiakas omana itsenään etnisestä
taustasta, sukupuolesta, ulkonäöstä, ongelmista ja tarpeista huolimatta. Asiakkailla täytyy
aina olla samat oikeudet ja lähtökohdat kuntoutukseen, joten toimintaterapeutin mahdolliset henkilökohtaiset näkemykset tietyistä ihmisryhmistä eivät saa olla näkyvillä.

Toimintaterapian ammattilaisen eettistä toimintaa ohjaa valtakunnalliset lait (laki potilaan oikeuksista) , ammatin omat arvot, ihmiskäsitys ja minän tietoinen käyttö. Ammattieettisen toiminnan osatekijät on kaavoitettu neljään osaan. (Juujärvi, Myyry, Peeso 2007, 20. Lipsanen 2011 Rest 1994.). Eettinen herkkyys on ensimmäinen komponentti. Se koostuu taidoista ja kyvystä
tunnistaa eettisiä ongelmia tai jännitteitä arkielämän tilanteissa. Siihen kuuluu tilanteen tarkastelua kaikkien osapuolten näkökulmasta ja pohdintaa siitä, kuinka eri toimintalinjat ja niiden seuraukset vaikuttavat tilanteessa mukana oleviin osapuoliin. Käytännön työkalu tälle kyvylle on eettisen harkinnan ristikko. Toinen kompanentti koostuu moraalis-eettisestä ongelmanratkaisusta.
Koska eettisessä ongelmassa harvoin on yhtä oikeaa, jokaiseen tilanteeseen samaa, sopivaa ratkaisua, on pystyttävä itse pohtimaan järkevästi päätöksenteko. Ensimmäinen askel on tunnistaa omat arvot ja sitä kautta ymmärtää asiakasta. Kolmannessa komponentissa, eettisessä motivaatiossa, on
kyettävä toimimaan eettisten arvojen kaltaisesti kuin myös oikeassa tärkeysjärjestyksessä eli laittamaan eettiset arvot omien edelle. Neljäs komponentti on eettinen toimeenpanotaito, kaikki kolme edellistä on onnistuttava, jotta lopputulos on onnistunut. Nämä neljä komponenttia toimivat kuin dominoeffekti, jokaisen on oltava kunnossa tai tulos on huono.

Olen itse kohdannut erään toimintaterapeutin, joka tuntui hieman vähättelevän ongelmiani luettuaan pitkän potilashistoriani. Hän kuvaili minua ''harhaluuloiseksi'' vaivoistani, kun en päässytkään tavoitteeseeni ajoissa vammani pahennettua. Hän oletti minun olevan paljon terveempi
kuin kukaan hänen edellisistä, suurimmaksi osaksi vanhuksista koostuvista, asikkaista., koska harrastin monia eri urheilulajeja. Mielestäni toimintaterapeutin olisi pitänyt ohjata minut
lääkäriin vaivan uudelleen arvioimiseen ja tutkimiseen, jotta uusi kuntoutussuunnitelma olisi voitu tehdä. Tarkkaillaanko siis ammattilaisten asiakaslähtöisyyttä tarpeeksi, vai annetaanko
 esimerkiksi yksityisille toimintaterapeuteille lähes vapaat kädet toimia niinkuin haluavat.
Uskaltaako monetkaan tehdä valitusta, jos he kokevat saaneensa epätasa-arvoista kohtelua? Oletan silti, että suurin osa ammattilaisista, etenkin nykypäivänä, osaa olla suvaitsevaisia ja avarakatseisia.

Toimintaterapeutin työ ja asiakkuudet

Toimintaterapian työ on toimintaan perustuvaa kuntoutusta, jonka tavoitteena on antaa yksilölle keinoja selviytyä mahdollisimman omatoimisesti oman elinympäristönsä arkisissa tilanteissa. Terapiassa pyritään vaikuttamaan yksilön toimintamahdollisuuksiin, joita saattavat rajoittaa erilaiset kehitykselliset häiriöt, ikääntyminen, sairaudet tai vammat. Terapian avulla toimintakykyä ja kehitystä pyritään edistämään ja ylläpitämään opastamalla yksilö löytämään ja hallitsemaan keinoja huolehtia itsestään, olemaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, tekemään työtä tai opiskelemaan, viettämään vapaa-aikaa ja leikkimään.

Toisin kuin esimerkiksi psykiatrisessa terapiassa tai fysioterapiassa, toimintaterapia käyttää 

pääsääntöisesti apunaan erilaisia toimintoja, jotka ovat tarkoin suunniteltuja jokaisen henkilökohtaiseen kehitykseen. On aina tärkeää, että toiminta on mieluista myös asiakkaalle, joten häntä haastattelemalla saa jo paljon tietoa millaisesta toiminnosta pitäisi kehittää kuntoutusuunnitelma. Esimerkkitilanteessa intohimoisella keittiömestarilla on voinut vaurioutua käsi niin pahasti, että ruuan laitto on muuttunut hankalaksi tehtäväksi. Toimintaterapeutti voikin siis kehittää käden kuntoutuksen keittiöapuvälineiden avulla, jotta asiakkaan ei tarvitsisi luopua rakkaasta harrastuksestaan. Apuvälineiden suunnittelu ja niiden käytön opettaminen on myös osa toimintaterapeutin työtä.

Asiakkaat pääset toimintaterapiaan lähetteellä. Heillä on oltava jokin vamma tai rajoite, jonka odotetaan paranevan tai helpottuvan toiminnan ja/tai apuvälineiden avulla. Asiakkaita voivat olla esimerkiksi vanhukset, joiden vanheneminen on tuonut mukanaan ongelmia, kuten itsestään huolehtimisen rajotteita, nivelrikoista kärsiviä tai vaikkapa kehitysvammaisia. Myös psykiatrisista oireista kärsiviä otetaan vastaan, heille toiminta voi tuoda paljonkin iloa ja tarpeellista hoitoa parempaan elämänlaatuun. Työnkuva ja asiakkuudet ovat siis todella laaja käsite kyseisellä alalla, mikä innostaa minua entistä enemmän valmistumaan ja päästemään aloittamaan työt ammattilaisena.

Toimintaterapian keskeinen historia ja paradigman kehitys

Toimintaterapian kaltaista hoitoa annettiin jo 1700-luvulta alkaen moraalihoidon muodossa. Suomessa sen juuret ovat vuonna 1841 perustetussa Lapinlahden sairaalassa, jossa tarjottiin mahdollisuus potilaille ommella ja tehdä muita heille mieluisia toiminnan töitä.
Nykykäsityksen mukaan toimintaterapia syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1917, kun George Edward Barton, William Rush Dunton, Susan Cox Johnson, Thomas Bessell Kidner ja Eleanor Clark Sagle kokoontui perustamaan The National Society for the Promotion of  Occupational Therapy- nimisen yhdistyken. He pitivät tärkeänä toiminnan merkitystä potilaiden hoidossa (Peloquin 1991a, 1991b, Quiroga 1995). Yhdistys toimii yhä aktiivisena uudella nimellään The American Occupational Therapy Association.

Nykyisen toiminterapian syntyyn vaikutti suuresti 1900-luvun alun työolosuhteet teollistumisen myötä. Ihmisten kuntoa alettiin tarkkailla, jotta he pysyisivät työkykyisinä mahdollisimman pitkään, sillä yksitoikkoiset ja ankeat päivät tehtaissa rasittivat työläisiä. Myös maailmansodassa haavoittuneet tarvitsivat kuntoutusta, jotta myös he pääsisivät mukaan työelämään. Alussa toimintaterapia oli osa psykiatrista hoitoa, mutta pian sille annettiin suurempi merkitys toiminnallisessa kuntoutuksessa. Aktiivisuudella ajateltiin olevan merkittävä rooli ihmisen hyvinvoinnissa, joten heille annettiin tehtäviä, kuten puutöitä ja neulontaa. Näin he saisivat takaisin taloudellisen ja sosiaalisen asemansa.

Toimintaterapian paradigmaa eli kyseisen tieteenalan yleisesti hyväksyttyä oppirakennelmaa, ajattelutapaa ja suuntausta on jouduttu aikojen saatossa silti muuttamaan. Esimerkiksi 1950-luvulla lääkärit alkoivat vaatia tieteellisiä perusteluita toiminnan merkitykselle, joten paineen vuoksi toimintaterapeutit joutuivat omaksumaan tuon ajan lääketieteelle tyypillisen reduktionistisen ajattelutavan, jonka mukaan kokonaisuuksia tarkasteltiin osien kautta. Ihminen oli siis kuin kone, jonka rikkoutuneita osia yritettiin korjata. Näin pyrittiin hoitamaan potilaan heikkoja kohtia, ja toiminnan kokonaisvaltainen merkitys jäi huomioimatta. Tätä kutsumaan 1950-luvun toimintaterapian identiteettikriisiksi. (Toiminnan voimaa, Kielhofner 2009, Reed 1986).

Toiminnan merkitys tuli kuitenkin taas suureen rooliin 1980-luvulla, kun Mary Reilly ja muutamat muut alkoivat korostaa sen merkitystä. Oli tärkeää, että toimintaterapia taas toimisi erillisenä alana ja, että toiminta olisi mukana, kuten alunperinkin oli tarkoitus. Ihmistä kohdeltiin taas kokonaisuutena. Tämä kehitys jatkuu vielä tänäkin päivänä. Mielestäni on upeaa, että 50-luvun aatteet ovat siirtymässä pois, sillä ihminen ei missään nimessä ole pelkkä kone. Mieli, arvot, keho, kyvyt ja tarpeet ovat yhtä tärkeitä!

Toimintaterapiaprosessi

Toimintaterapiaan pääsee vain lähetteellä, jollei terapeutti ole osana työyhteisöä, joka voi olla toimintakyvyn arviointia tai koko toiminterapian prosessia varten. Ammattilainen
itse päättää, ottaako hän lähetteen vastaan. Päätökseen vaikuttaa asiakkaan ongelmat, sillä vaatimuksena on, että hänellä on toiminnallisiin asioihin liittyviä häiriöitä kuten
itsestä huolehtiminen.
Seuraavaksi toimintaterapeutti kokoaa prosessin kannalta tarpeellista tietoa itse
asiakkaalta, omaisilta, lääkäreiltä ja muistiinpanoista, jotka hän lopuksi dokumentoi.
Tärkeitä asioita ovat esimerkiksi lääkinnällinen historia, voimavarat, tarpeet, riskitekijät
ja tietenkin tavoite.

Aluksi tehdään alkuarviointi, jossa tarkastetaan asiakkaan toiminnalliset kyvyt ja
tietoisuus niiden merkityksestä. Asiakas voidaan esimerkiksi asettaa tilanteeseen,
josta hän on aijemmin suoriutunut ongelmitta, ja arvioidaan, mitkä tekijät vaikuttavat
nyt suorituksen heikkenemiseen. Myös asiakkaan vuorovaikutustaitoja ja psyykkistä
hyvinvointia tarkastellaan. Apuja käytetään erilaisia arviointimenetelmiä. Lopuksi on taas dokumentoinnin vuoro ja asiakkaan kuin myös lääkinnällisen tiimin informoiminen tuloksista.

Kun tarpeet ja syyt interventiolle on tunnistettu ja ympäristö otettu huomioon,
on aika asettaa tavoitteet asiakkaan elämän laadun parantumiselle. Läheskään aina
ei asiakasta voida saada samaan kuntoon, kuin hän oli ennen ongelmien alkamista,
 joten tavoitteet täytyvät olla realistisia, mutta silti asiakasta tyydyttäviä. Lopulliselle
tavoitteelle asetetaan aikarajat kuin myös osatavoitteet, joista keskustellaan asiakkaan ja
mahdollisten omaisten kanssa.

Toteutuksen suunnittelu tehdään myös yhteistyössä ja asiakkaan yksilölliset
tarpeet otetaan aina mahdollisimman paljon huomioon. Kun kuntoutus aloitetaan, on toimintaterapeutin ja asiakkaan välinen kumppanuus erittäin tärkeää. Terapeutin
on hyvä muistaa minän tietoinen käyttö ja käyttää sitä järkevästi, esimerkiksi
tilanteeseen sopivalla asenteella, kuten jossain tapauksissa huumorilla. Toiselle asiakkaalle jonkin toinen luonteenpiirre voi olla tärkeämpää, joten tilannetaju on oltava hallinnassa.
Ammattilaisen on myös pystyttävä helposti muuttamaan toimintaa, jos tavoitteet eivät täyty haluamalla tavalla, joten myös jatkuva arviointi on todella tärkeää prosessin toteutuksessa.

Lopputilanteessa asiakkaan ja terapeutin pitäisi kyetä yhdessä osoittamaan mitä muutosta on tapahtunut. Jos tavoitteeseen ei olla päästy, on arvio tehtävä uudelleen ja sopia uusia toiminnan menetelmiä, joskus tavoitekkaan ei ole ollut realistinen. Lopputulokseen päästyä asiakkaan tulevaisuuden ympäristö sovitaan ja terapeutti jatkaa seurantaa itse arvioiden omaa työtänsä ja asiakkaan kehitystä.

Toimintaterapian tietoperusta

Koska toimintaterapia on nykyisessä muodossaan melko uusi ala, myöskin sen
tietoperusta on hieman kiistanalainen ja sekava. Tämä tuli täysin yllätyksenä minulle,
mutta minusta se tekee alasta entistä mielenkiintoisemman. Ehkä minullakin on
tulevaisuudessa mahdollisuus keksiä uusia tapoja auttaa ihmisiä ja jopa vaikuttamaan
 tämän hetkisiin oppeihin, sillä tietoperusta on vielä kehitysvaiheessa. Olen puhunutkin
tästä asiasta monelle opiskelijalle, joiden mielestä toimintaterapian työ tuntuu jopa pelottavalta,
sillä he eivät tunne kuuluvansa mihinkään tiettyyn ryhmään.

   Tunneilla kuitenkin itse opin opettajan henkilökohtaisesta kokemuksesta, että
toimintaterapeutit puhaltavat yhteen hiileen ja he ovat tiivis ammattiryhmä. Myös Kielhofnerin kehittämä kolmen sisäkkäisen ja toisiinsa vaikuttavan ympyrän kuvaus toimintaterapiasta
auttaa vahvistamaan kuvaani yhtenäisestä ryhmästä ja ajatusmaailmasta.
   Siinä sisin ympyrä kuvaa toimintaterapian paradigmaa eli kyseisen tieteenalan
 yleisesti hyväksyttyä oppirakennelmaa, ajattelutapaa ja suuntausta. Se yhdistää
toimintaterapeutit arvoiltaan, oppikäsityksiltään ja auttaa ymmärtämään alan paikan
yhteiskunnassa.
   Keskimmäinen ympyrä kuvaa toimintaterapian käytännön malleja ja viitekehyksiä.
Se yhdistää käsitteet teorioiksi, ja ottaa vastaan uusiakin näkemyksiä.
Myös käytännön työhön saa malleja ja perustelut opeille ovat tärkeitä.
   Uloin ympyrä ottaa mukaan myös muut tieteet, joista voisi olla apua toimintaterapian työssä ja auttaa näin moniammatillisessa yhteistyössä.

Kun tarkastellaan paradigmaa tarkemmin, se kattaa toiminterapian filosofian,
arvot, eettiset periaatteet, peruskäsitteiden käsittelyn ja ammatillisen tiedon luokitukset (Cole & Tufano 2008).
Paradigma voi myös muuttua esimerkiksi ammatin sisäisten ristiriitojen seurauksena.
Muutos on silti hidasta ja nykyisen paradigman kehityksessä on tapahtunut vain kaksi
niin sanottua ammatin identiteessikriisiä, jotka kuitenkin tekivät suuren vaikutuksen.
1700-luvulla alkaneen moraalihoidon toiminnan paradigma päättyi 1950-luvun kriisiin,
jolloin lääketieestä tullut paine ajoi toimintaterapeutit tukalaan tilanteeseen näyttää oma paikka ja
tärkeys yhteiskunnassa. Uudet arvot kehiteltiin selittämään ihmisen sisäisiä osatekijöitä,
joiden häiriöihin pitäisi puuttua. Tämä kuitenkin ajoi uuteen kriisiin 70-luvulla, sillä
asiakkaita ei enää huomioitu kokonaisvaltaisesti. Lopulta luotiin uudet, nykyiset arvot, joissa osoitetaan ihmisen olevan kokonaisuus, missä jokainen mielen- ja ruumiinosa
toimivat käsi kädessä.

Mielestäni tämän hetkiset arvot ja käsitteet toimivat asiakkaan eduksi. Heidän tarpeensa otetaan huomioon ja tarkastellaan kaikki osatekiät yksilöllisesti. Mukaan otetaan jokaisen henkilökohtaiset tiedot, arvot, ympäristö ja ongelmat. Ruumis ja mieli ovat yhtä tärkeitä. On myös hyvä, että toimintaterapian ammattiryhmä kasvaa koko ajan, ja tieto välittyy heidän tärkeydestä ja työstä kansalle entistä paremmin.