Toimintaterapian kaltaista hoitoa annettiin jo 1700-luvulta alkaen moraalihoidon muodossa. Suomessa sen juuret ovat vuonna 1841 perustetussa Lapinlahden sairaalassa, jossa tarjottiin mahdollisuus potilaille ommella ja tehdä muita heille mieluisia toiminnan töitä.
Nykykäsityksen mukaan toimintaterapia syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1917, kun George Edward Barton, William Rush Dunton, Susan Cox Johnson, Thomas Bessell Kidner ja Eleanor Clark Sagle kokoontui perustamaan The National Society for the Promotion of Occupational Therapy- nimisen yhdistyken. He pitivät tärkeänä toiminnan merkitystä potilaiden hoidossa (Peloquin 1991a, 1991b, Quiroga 1995). Yhdistys toimii yhä aktiivisena uudella nimellään The American Occupational Therapy Association.
Nykyisen toiminterapian syntyyn vaikutti suuresti 1900-luvun alun työolosuhteet teollistumisen myötä. Ihmisten kuntoa alettiin tarkkailla, jotta he pysyisivät työkykyisinä mahdollisimman pitkään, sillä yksitoikkoiset ja ankeat päivät tehtaissa rasittivat työläisiä. Myös maailmansodassa haavoittuneet tarvitsivat kuntoutusta, jotta myös he pääsisivät mukaan työelämään. Alussa toimintaterapia oli osa psykiatrista hoitoa, mutta pian sille annettiin suurempi merkitys toiminnallisessa kuntoutuksessa. Aktiivisuudella ajateltiin olevan merkittävä rooli ihmisen hyvinvoinnissa, joten heille annettiin tehtäviä, kuten puutöitä ja neulontaa. Näin he saisivat takaisin taloudellisen ja sosiaalisen asemansa.
Toimintaterapian paradigmaa eli kyseisen tieteenalan yleisesti hyväksyttyä oppirakennelmaa, ajattelutapaa ja suuntausta on jouduttu aikojen saatossa silti muuttamaan. Esimerkiksi 1950-luvulla lääkärit alkoivat vaatia tieteellisiä perusteluita toiminnan merkitykselle, joten paineen vuoksi toimintaterapeutit joutuivat omaksumaan tuon ajan lääketieteelle tyypillisen reduktionistisen ajattelutavan, jonka mukaan kokonaisuuksia tarkasteltiin osien kautta. Ihminen oli siis kuin kone, jonka rikkoutuneita osia yritettiin korjata. Näin pyrittiin hoitamaan potilaan heikkoja kohtia, ja toiminnan kokonaisvaltainen merkitys jäi huomioimatta. Tätä kutsumaan 1950-luvun toimintaterapian identiteettikriisiksi. (Toiminnan voimaa, Kielhofner 2009, Reed 1986).
Toiminnan merkitys tuli kuitenkin taas suureen rooliin 1980-luvulla, kun Mary Reilly ja muutamat muut alkoivat korostaa sen merkitystä. Oli tärkeää, että toimintaterapia taas toimisi erillisenä alana ja, että toiminta olisi mukana, kuten alunperinkin oli tarkoitus. Ihmistä kohdeltiin taas kokonaisuutena. Tämä kehitys jatkuu vielä tänäkin päivänä. Mielestäni on upeaa, että 50-luvun aatteet ovat siirtymässä pois, sillä ihminen ei missään nimessä ole pelkkä kone. Mieli, arvot, keho, kyvyt ja tarpeet ovat yhtä tärkeitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti